Pääsääntöisesti vuosittainen kertaava perehtyminen Vuosangan ampumaharjoitukseen ja oppimisympäristöihin on professorillekin aina mieluisa oppimiskokemus. Samalla se on mahdollisuus liittää tuoreet kokemukset vuosikymmeniä kestäneeseen jatkumoon erilaisissa ampumaharjoituksissa ja mitä erilaisimmissa ampumaharjoituksen tehtävissä.
Tässä tapauksessa professori on ollut kadettina ampumaharjoituksissa jo 1980-luvulla ja mieleen tulee kysymys ovatko ampumaharjoitukset kenties muuttuneet, osin ehkä kehittyneetkin, vuosikymmenien varrella? Aivan kaikkihan ei ole muuttunut, kuten esimerkiksi maasto pääpiirteissään, ja talven kylmyys sekä ajoittainen pimeys. Myöskään se ei ole muuttunut, että ampumaharjoituksessa ammutaan ja tehdään muutakin mitä sotilaat ylipäätään taistelussa tekevät. Muutosta, ja kadettien näkökulmasta kehitystä, on tapahtunut muun muassa siinä miten ampumaharjoitukseen matkustetaan ja miten siellä majoitutaan (pl. nuorin kadettikurssi).
Ampumaharjoitukset, kuten niiden oppimisympäristöt, ovat suuresti kehittyneet muutamassa vuosikymmenessä. Ylipäätään koko käsite "oppimisympäristöt" ei ole suinkaan ikuinen, kuten ei esimerkiksi "toimintakyky" käsitekään. Ampumaharjoitusten oppimisympäristöt ovat laajentuneet esimerkiksi nettiin samalla muutoinkin kehittyen. Näkisin, että nykyisin Vuosangan ampumaharjoituksen henkinen oppimisympäristö on aiempaakin yhteisöllisempi, yhteistyösuhteissaan dialogisempi ja tasa-arvoisempi; sekä näin tulkitsen: tuloksellisempi.
Tasa-arvoisuus ilmenee muun muassa siten, että nykyisin myös kadetit pääsevät antamaan palautetta kokemastaan oppimisympäristöstä ja opetuksestaan. Tuloksellisuuteen vaikuttaa tulkintani mukaan muun muassa se, ettei nykyisin "pökköpäitä", eikä välttämättä enää ampumakäskyjäkään, viritellä aamu neljältä jolloin ihminen pääsääntöisesti nukkuu. Harjoituksen aikaisessa kuormituksessa ja palautumisessa on päästy lähemmäs tasapainotilaa, mutta silti vaarantamatta opettavaista periaatetta: oppiakseen on mentävä ulos omilta mukavuusalueiltaan.
Vuosangan ampumaharjoitus on siis kehittynyt, mutta miksi? Osin palauteperustaisesti kuten jo mainitsin, mutta myös siksi, että vuosikymmenien saatossa harjoituksen parissa on työskennellyt sellaisia kadetteja ja upseereita sekä muuta henkilöstöä, joilla on ollut intohimoa ja asennetta kehittää ampumaharjoitusta entistä kokonaisvaltaisemmaksi oppimisympäristöltään ja onnistuneilta järjestelyiltään.
Unohtamatta ainakaan aivan viime vuosina sitäkään, että ammattisotilaan pitää osata ensin kokeilla. Ampua ja harjoittaa itse itseään oppien samalla miten tämän ampumapaikan ja harjoituksen osan järjestelyjä voidaan kehittää jo ennen kuin meitä sotilasuraltaan nuoremmat tekevät samankaltaisen jäljessämme? Nimittäin tästä samasta kehityshakuisesta asenteesta kumpuaa se käyttövoima, jonka varassa tutkintojemme opintojaksot ja itse tutkinnotkin jatkavat ainakin osin kehitystään. Ainakin niin pitkään kun keskuudessamme on kehittämishakuinen asenne ja intohimo sotilastoiminnan opiskeluun mitä erilaisimmissa oppimisympäristöissä.
Sotilaspedagogiikan professori Juha Mäkinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti