Johtamisen tutkijat toivat taasen omat kehonsa tänne Vuosankaan, aistimaan virkistäviä olosuhteita. Johtamistutkimuksessa on yhä enemmän kiinnitetty huomiota siihen, miten ammatillinen tietäminen on pitkälti kehollista ja aistillista tietämistä, eikä vain aivoihin paikantuvaa. Tutkiessaan brittiläistä jalkaväkijoukkoa etnografi John Hockey on nostanut hyvin esiin, miten aistit valjastetaan keräämään sellaista tietoa, mikä on tärkeää sotilaan ammatissa. Sotilaan keho opetetaan aistimaan tiettyjä asioita ja tulkitsemaan aistittua tietyllä tavalla. Mutta aisteilla on rajansa, ne ulottuvat vain määrätyn kehän päähän. Kautta historian onkin kehitetty erilaisia teknologisia laitteita, jotka toimivat aistien jatkeina – kiikareita, kaukoputkia, kuuntelulaitteita, puhelimia, jne.
Tänään olimme seuraamassa taisteluharjoitusta, jossa käytettiin erilaisia aistien jatkeita – lämpökameraa, valonvahvistimia ja perinteisiä kiikareita sekä tuttuja omia aisteja ehkä hiukan väsyneenä ja – 30 asteen pakkaseen pikku hiljaa tottuvina. Huomiomme kiinnittyi siihen, miten läheinen riippuvuussuhde keholla ja näillä laitteilla oli. Ne eivät vain auta kehoa tekemään havaintoja, vaan ne vaativat kehon läsnäoloa ja lämpöä: ilman ihmiskehon lämmittävää voimaa patterit eivät toimi, linssi pysy kirkkaina tai silmä kirkkaana. Ihmiskeho onkin teknologioista kehittynein. Kehon monimutkaiset verenkierto-, ruuansulatus- ja hermostojärjestelmät ym. ovat saaneet evoluution varrella kehittyä niin kauan, että keho toimii, kylmissäkin olosuhteissa. Teknologialla on vielä pitkä matka samanlaiseen toimintavarmuuteen. Ihmiskeho on se, joka vaatii ensisijaisen suojaaminen, jotta kehon jatkeet ja sotilaan järjestelmät toimisivat. Oman ja taistelutoverin kehosta huolehtiminen korostuu ja kehon hienouksien tunteminen on elinikäinen oppimisen projekti.
Vuosangan äärimmäisissä harjoitusolosuhteissa keho saa toden totta käyttää kaikkia aisteja, autenttisessa ympäristössä. Kokea viimaa kasvoissa, tuntea aseen pistävä kylmyys sormissa, lumen upottava pehmeys saappaan alla, haistaa nuotiosavut ja kamiinan käryt, nähdä talvisen luonnon kirkas valkea kauneus ja kuun kelmeä katse, sekä kuulla laukausten kumu, tovereiden käskyt ja dieselmoottoreiden tasainen hyrinä. Itse ampumaharjoituksissa yksi ääni oli kuitenkin poissa: vihollisen taistelukentän äänet. Teknologialla tuotettu vihollista kuvaava äänimaisema olisi tehnyt kokonaisuudesta täydellisen. Äänet auttaisivat eläytymään paremmin tilanteeseen ja äänet toden totta kuuluvat taisteluun. Toimivaa audiotekniikkaa lienee tarjolla, ehkä pakkasissakin toimivaa.
Meillä oli viides ja (kenties) viimeinen vuosi Vuosangassa. Se jätti, jälleen kerran, kehoomme aistijäljen sosiaalisesti lämpimästä ympäristöstä. Kiitos siitä kaikille!
Anu, Aki & Soili
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti